Älä huuda mulle.

Olen vapaa, vapaa, ei huolia ihmissuhteista. En ole sidottu mihinkään. Kaksi kuukautta ja mä häivyn kaikkien elämästä. Annan kaikkien aloittaa alusta tai unohtaa mut. Mä aloitan aivan alusta. Haluun unohtaa kaikki. Saan tanssia niityllä ilman huolia, syödä ilman tunnontuskia, hymyillä ilman leukaperien jäykistymistä, nauraa ajattelematta miten typerältä se kuullostaa. Voin puhua vapaasti, ajattelematta sitä ensin kymmeniä kertoja mielessäni, jotta se varmasti kuullostaa fiksulta.

 

Vai onko sittenkään niin. Jos mätänenkin tänne, kaikkien samojen ihmisten keskellä, kuvittelematta edes vapautuvani joskus.

Ehkä niin.

Sanon että mua hävettää aivan saatanasti.
Että mua ei saa muistuttaa koko asiasta.
Vannon etten tee sitä enää uudestaan.
Sanon etten muista sitä edes kunnolla.
Pieni ääni päässä kuitenkin on toista mieltä.
Mua ei hävetä, haluaisin kaikkien muistuttavan mua siitä, etten varmasti unohtaisi.
Haluaisin tehdä sen uudestaan.

En kyllä oikeasti muista sitä kunnolla.
Etkä kyllä sinäkään.
Kai.

Haluan lentää. En sun kanssa. Yksin ja vapaana.