die you all

En mä halua kuolla. Haluan vaan satuttaa kaikkia läheisiäni ja testata heitä. Ketä oikeasti kiinnostaa, ja kuka pitää mua teennäisenä. Mä pidän melkein kaikkia teennäisinä. Eli en välitä. Hassua.

Älä huuda mulle.

Olen vapaa, vapaa, ei huolia ihmissuhteista. En ole sidottu mihinkään. Kaksi kuukautta ja mä häivyn kaikkien elämästä. Annan kaikkien aloittaa alusta tai unohtaa mut. Mä aloitan aivan alusta. Haluun unohtaa kaikki. Saan tanssia niityllä ilman huolia, syödä ilman tunnontuskia, hymyillä ilman leukaperien jäykistymistä, nauraa ajattelematta miten typerältä se kuullostaa. Voin puhua vapaasti, ajattelematta sitä ensin kymmeniä kertoja mielessäni, jotta se varmasti kuullostaa fiksulta.

 

Vai onko sittenkään niin. Jos mätänenkin tänne, kaikkien samojen ihmisten keskellä, kuvittelematta edes vapautuvani joskus.

Ehkä niin.

Sanon että mua hävettää aivan saatanasti.
Että mua ei saa muistuttaa koko asiasta.
Vannon etten tee sitä enää uudestaan.
Sanon etten muista sitä edes kunnolla.
Pieni ääni päässä kuitenkin on toista mieltä.
Mua ei hävetä, haluaisin kaikkien muistuttavan mua siitä, etten varmasti unohtaisi.
Haluaisin tehdä sen uudestaan.

En kyllä oikeasti muista sitä kunnolla.
Etkä kyllä sinäkään.
Kai.

Haluan lentää. En sun kanssa. Yksin ja vapaana.

Musta tuntuu että en koskaan voi olla täysin se Minä.

Aina satutan jotain. Vahingossa, tahattomasti.

Mä en aina halua satuttaa.

Joskus kyllä.

En kestä tätä.

Me ei edes tunneta.

Silti mä toivon voivani luottaa suhun.

Luottaa siihen että sä kannat mut pois täältä.

Johonkin edes vähän valoisampaan

Valoon mä en tahdo vielä.

Tulisit jo.

Odotus raastaa mun hermoja.

Mä en halua säikyttää sua pois.

Antaa sun luulla mun olevan sairas, pimeä, kylmä, hallitsematon.

Mä olen. 

Mutta haluan sun muuttavan mut.

Auta mua.

Don't blame me.

Minä olen tämä, sitä ei voi muuttaa, vaikka kuinka yrittäisin.

Sillä ei ole väliä mikä haluaisin olla. Se on päätetty. 

Pysyn tällaisena ikuisesti, aina, jatkuvasti, tämä on pysyvää, loppumatonta.

En syytä itseäni. Syytän muita. Heidän syytään. 

He ovat rakentaneet mieleni. Rakentaneet sen joka hallitsee elämääni.

Rakentaneet sen huonosti. Horjuvaksi ja huteraksi. 

Helposti kaatuvaksi, se ei kestä myrskyjä. Silloin se kaatuu.

Kaatuu, ja se nostetaan ylös. Se ei kestä ikuisesti kaatumista koville kallioille.

Se murskautuu ja murenee pikkuhiljaa. Se ei kestä.

Joskus se luulee olevansa kestävä, mutta tajuaa lopulta olleensa väärässä.

Hiljalleen murenevat palat siitä lähtevät tuulen mukaan.

Se pienenee, hiljaa, mutta ehkä se haluaakin juuri sitä. 
Olla kerrankin pieni. 




Ja jotten vetäisi muita alas mukanani;