Musta tuntuu että en koskaan voi olla täysin se Minä.

Aina satutan jotain. Vahingossa, tahattomasti.

Mä en aina halua satuttaa.

Joskus kyllä.

En kestä tätä.

Me ei edes tunneta.

Silti mä toivon voivani luottaa suhun.

Luottaa siihen että sä kannat mut pois täältä.

Johonkin edes vähän valoisampaan

Valoon mä en tahdo vielä.

Tulisit jo.

Odotus raastaa mun hermoja.

Mä en halua säikyttää sua pois.

Antaa sun luulla mun olevan sairas, pimeä, kylmä, hallitsematon.

Mä olen. 

Mutta haluan sun muuttavan mut.

Auta mua.

Don't blame me.

Minä olen tämä, sitä ei voi muuttaa, vaikka kuinka yrittäisin.

Sillä ei ole väliä mikä haluaisin olla. Se on päätetty. 

Pysyn tällaisena ikuisesti, aina, jatkuvasti, tämä on pysyvää, loppumatonta.

En syytä itseäni. Syytän muita. Heidän syytään. 

He ovat rakentaneet mieleni. Rakentaneet sen joka hallitsee elämääni.

Rakentaneet sen huonosti. Horjuvaksi ja huteraksi. 

Helposti kaatuvaksi, se ei kestä myrskyjä. Silloin se kaatuu.

Kaatuu, ja se nostetaan ylös. Se ei kestä ikuisesti kaatumista koville kallioille.

Se murskautuu ja murenee pikkuhiljaa. Se ei kestä.

Joskus se luulee olevansa kestävä, mutta tajuaa lopulta olleensa väärässä.

Hiljalleen murenevat palat siitä lähtevät tuulen mukaan.

Se pienenee, hiljaa, mutta ehkä se haluaakin juuri sitä. 
Olla kerrankin pieni. 




Ja jotten vetäisi muita alas mukanani;